Shoppailua ja hyvää ruokaa!

Tässä nyt tämä luvattu viimeinen päivitys Indonesiasta, vaikka olenkin ollut Thaimaassa jo yli viikon! Mutta palataanpa vielä hieman fiilistelemään Indoja ja etenkin Yogyakartaa...

Ihastuin Yogyaan ensimmäisenä, kun vain kävelin juna-asemalta lyhyen matkan (noin. 400m) hostellille. Yogya on melko iso kaupunki, mutta keskusta on pieni. Paljon taidetta, kulttuuria ja shoppailua. Huippu kämppis, hollantilainen Linde, oli myös mahtavaa seuraa viikonlopun ajan! Hyvä seura tekee kaikesta hauskempaa, tuskinpa kukaan väittää tähän vastaan :)

Heräsimme perjantai aamuna kello 3.30, sillä meidän oli tarkoitus lähteä neljältä temppelikierrokselle Borobuduriin sekä Prambananiin. Aikainen herätys johtui siitä, että alunperin aikomuksena oli ehtiä näköalapaikalle katselemaan auringonnousua. Odottelimme Linden kanssa tunnin verran hostellin edessä, kunnes saimme lopulta tiedon, että auto on rikki. Kuskin hullusta ajotyylistä huolimatta missasimme auringonnousun, ja saavuimme näköalapaikalle vasta kun oli valoisaa. Tästä huolimatta näkymät olivat melko huikeat!

Aikamme tuijoteltuamme maisemaa, suuntasimme auton nokan kohti buddhalaista Borobudurin temppeliä. Temppeli olikin vaikuttava näky. Suurin osa ajastamme kyseisessä temppelissä kuitenkin kului siihen, että vastailimme kysymyksiin, joita esitti lauma koululaisia. Heillä oli annettu koulutehtäväksi haastatella ulkomaalaista englanniksi. Koska meidän porukassamme oli kolme blondia, nämä oppilaat kävelivät perässämme, halusivat haastatella ja ottaa kuvia kanssamme. Loppujen lopuksi meidän oli pakko kieltäytyä, sillä kyse oli oikeasti ainakin 50 oppilaan ryhmästä.. Lisäksi kuvia halusivat ottaa myös muut indonesialaiset turistit, joten tällä hetkellä luultavasti noin sadalla tuntemattomalla indonesialaisella on kuva meistä.

Prambananin temppeli oli onneksi hieman hiljaisempi tältä osalta. Saimme siis kiertää siellä rauhassa, ilman erityisiä valokuvaussessioita. Matkalla Borobudurilta Prambananille saimme myös nähdä todellisuudessa Indonesian korruptiota: Poliisit pysäyttivät kuskimme maantiellä ja vaativat nähdäkseen henkilöllisyyspapereita. Hetken päästä kuskimme kutsuttiin sisälle asemalle. Noin 15 minuutin kuluttua kuskimme kipitti takaisin autoon, ja matka jatkui. Kun kysyimme, että mitä asiaa poliiseilla oli, kuski vastasi "Halusivat vain rahaa". Kuulemma maksamalla poliiseille, pääsimme jatkamaan matkaa. Mikäli kuski olisi kieltäytynyt maksamasta, olisimme joutuneet odottelemaan aseman edessä useita tunteja. Uskomattomalta kuulostaa näin suomalaiseen korvaan, mutta sellaista on Indonesiassa. Ja toiminta on vieläpä täysin peittelemätöntä.

Itse Prambanan temppelistä nautimme vain lyhyen aikaa, sillä siinä vaiheessa päivää aloimme olemaan väsyneitä ja nälkäisiä, joten etsimme kuskimme nopeasti ja suuntasimme takaisin Yogyaan lounaalle. 

Ja ruoka muuten olikin viikonlopun sana Yogyassa! Pari päivää kulutimme Linden kanssa siirtymällä ravintolasta toiseen joko syömään oikeaa ruokaa tai jälkiruokaa taikka pysähtymään parille oluselle. Viikonloppu tuntui jopa ihan oikealta pikku lomalta kaiken tämän reppureissaamisen ohella. 

Syömisen ja juomisen lisäksi harrastimme kuitenkin muitakin turistiaktiviteetteja Yogyassa, mm. kävimme katsomassa sulttaanin palatsin, mikä ei henkilökohtaisesti tuntunut mitenkään erityisen hienolta paikalta. Mielenkiintoista kuitenkin oli päästä seuraamaan, miten sulttaanin työntekijät valmistavat eräänlaisia marionettinukkeja palatsin käyttöön sekä myyntiin. Seurasimme erästä työntekijää hieman epäileväisenä työntekijöiden asuinalueelle palatsissa. Pienistä arveluista huolimatta kyseessä ei kuitenkaan ollut huijaus, jolla paikalliset yrittävät saada turisteilta rahaa, vaan tapasimme aidosti ystävällisiä työntekijöitä, jotka selittivät heidän yhteisöstään sulttaanin työntekijöinä sekä kertoivat tarinoita nukeista ja selittivät niiden valmistusprosessin. 

Nukketeatteria sulttaanin palatsissa

Myöhemmin iltapäivällä päätimme mennä tutustumaan paikallisiin markkinoihin. Varauduimme menemään sisälle hyvin tungoksiselta näyttävään markkinarakennukseen pitäen tiukasti kiinni laukuistamme. Loppujen lopuksi kokemus osoittautui yhdeksi viikonlopun parhaista! Tapasimme nimittäin iloisen paikallisen miehen, joka kierrätti meitä ympäri markkina-aluetta ja esitteli erilaisia kojuja, opetti meille mausteista ja johdatti myös paikallisten lääkkeiden luokse. Paikallisen seurassa liikkuessamme myös tuotteitaan myyvät muut paikalliset tarkastelivat ja kohtelivat meitä täysin erilaisella asenteella. Markkina-alue oli myös erinomaisen mielenkiintoinen kuvauskohde! 

Lauantai-iltana päätimme lähteä katsastamaan alueen, jossa kuulemma voi saada toiveensa toteutumaan kävelemällä sokkona kahden puun välistä, taikka nauttia hyvästä musiikista välkkyvän polkuauton kyydissä. Polkuautokyydin skippasimme, emmekä kyllä oikeastaan yrittäneet kävellä puidenkaan välistä, mutta sen sijaan katselimme sivusta lukuisia yrittäjiä, jotka suurimmaksi osaksi kävelivät täysin väärään suuntaan. Vaikka puiden välissä oli reippaasti tilaa, tehtävä näytti melkein mahdottomalta! Ehkä ensi kerralla minäkin kokeilen ;) 

Maanantai-aamuna jätin haikein mielin Yogyan taakseni ja hyppäsin junaan, joka kuljetti minut kohti Bandungia. Junamatka oli huikea! Bandung sijaitsee hieman korkeammalla, joten osan matkasta teimme hieman vuoristoisemmissa maisemissa, ei kuitenkaan mitään liian hurjaa! Valitettavasti juna oli perillä Bandungissa vasta iltapäivällä, joten outlet-shoppailujen luvatulle maalle ei ollut liikaa aikaa. Ehdin kaluta yhden outlet-keskuksen läpi maanantai-iltana, ja teinkin joitain hyviä löytöjä, mutta valitettavasti minun kohdallani Bandung ei päässyt oikeuksiinsa unelmien shoppailukaupunkina. Olisin viihtynyt Bandungissa pidempäänkin, kaupunki ja sen ympäristö vaikutti viihtyisältä. Tämä siis täytyy lisätä listaan, mikäli joskus takaisin Jaavalle suuntaan. 

Viimeinen yö Indonesiassa meni täysin lentokenttähotellissa. Itse pääkaupungista en siis nähnyt mitään muuta kuin maisemat taksin ikkunasta. Olin perillä hotellilla iltapäivällä viiden aikaan. Hotellin temppuilevasta netistä huolimatta onnistuin kuitenkin tehtävässäni viimeistellä ja lähettää hakemukset haluamiini harjoittelupaikkoihin. Vastauksia siis odotellessa! 

Keskiviikko aamuna sitten lähdin lentokentälle ja kohti Thaimaata, josta yritän laatia ensimmäisen postauksen vielä tässä viikonlopun aikana, ennenkuin näen Emman maanantai-aamuna Bangkokin lentokentällä ja starttaamme reissun viimeiset kaksi viikkoa! 

Exploring Indonesia!

Huh, olen kyllä maailman huonoin bloggaaja! Toisaalta se on hyvä merkki, sillä olen nähnyt ja kokenut niin paljon, että ei ole ollut aikaa kirjoittaa tekemisiä. Nyt olen jo Indonesian ajan loppuvaiheilla, sillä lennän keskiviikkona Jakartasta Phuketiin, ja aloitan viimeisen kuukauden reissussa. Uskomatonta, miten nopeasti neljä kuukautta on kulunut, puhumattakaan viimeisestä kuukaudesta Indonesiassa!

Edellisen päivityksen ehdin kirjoittaa Lembongalla pari viikkoa sitten. Koska liikun paikasta toiseen usein, tähän kahteen viikkoon on mahtunut paljon. Yritän tällä erää kattaa reissuni kohokohdat Yogyakartaan saakka. Yogya taasen oli niin kiva kaupunki, että yritän saada postattua ihan oman tekstin näistä viimeisistä päivistä Jawalla (Yogya, Bandung & Jakarta).

Venematka Lembongalta Gilille ei ollut läheskään niin pelottava, mitä alunperin pelkäsin. Olin lueskellut arviointeja eri fast boat yhtiöistä ja meriolosuhteista Bali-Gili välillä, ja olin hieman jännittynyt. Onneksi meri oli kuitenkin peilityyni, joten matka sujui ongelmitta. Käytimme samaa yhtiötä, jolla matkustimme Balilta Lembongalle, Scoot cruisea. Yhtiön saamat arvioinnit eivät ole kovinkaan positiivisia, ja voin kyllä ymmärtää miksi. Kyse on hieman kalliimmasta palveluntarjoajasta, itsekin varasimme ko. yrityksen sen vuoksi, että mainostivat hienoa, hieman suurempikokoista katamaraani-pikavenettä. Totuus kuitenkin oli, että päädyimme taittamaan 90min merimatkan 24 hengen pikaveneellä, jossa ei ollut vessaa saatika pöytiä ja sohvia, kuten meille markkinoidussa veneessä. Iso vene oli kuulemma rikki, joten he olivat järjestäneet vaihtoehtoisen kuljetuksen. Henkilökunta oli ammattitaitoista, ja Lembongan info-tiskin tyttöä lukuunottamatta melko ynseitä, mikä on melko erikoista indonesialaisille. Luin myös tripadvisorista, että osalta matkustajia oli varastettu rahaa/arvotavaraa matkatavaroista kuljetuksen aikana, ja olen 99% varma, että joku henkilökunnasta kävi läpi myös meidän matkatavarat (kuitenkin tuloksetta), sillä rinkkani kolmen ulomman taskun vetoketjut olivat auki. Pääsimme joka tapauksessa turvallisesti ja luvatussa ajassa Gili Trawangalle. Mukavana bonuksena näimme delfiineä matkalla!

Gili T itsessään oli melkoinen bileparatiisi ja täynnä ruotsalaisia turisteja! Voisin väittää, että tätä naapurikansaamme oli saarella jopa enemmän kuin ausseja, ainakin tähän aikaan vuodesta. Me Celenan kanssa emme kuitenkaan ole mitään suurimpia party-eläimiä, joten nautimme saarella lähinnä ravintoloista, snorklailusta, sukeltamisesta ja hostellimme suloisesta puutarhasta ja uima-altaasta. Sukeltaminen olikin Gilin parasta antia. Sukelsin kaksi kertaa Gili Diversin kanssa, ja molemmilla kerroilla sain oman henkilökohtaisen Dive Masterin. Ensimmäinen sukellus tehtiin Shark Pointiin, jossa kävimme peräti 29 metrissä. Nimestä huolimatta Shark Point ei ollut täynnä haita, vaikka näimmekin yhden riuttahain cruisailevan ohi. Oli oikeastaan tosi upeaa nähdä hai uimassa, sillä edellinen yksilö, jonka näin (Australiassa 4 vuotta sitten) makoili laiskana kallion kielekkeen alla. Ensimmäisen sukelluksen parasta antia olivat kuitenkin kilpikonnat, joita oli enemmän kuin tarpeeksi sekä mielenkiintoinen mustekala, joka ei ollut piilossa kolossa (kuten tavallista), vaan istui korallin päällä. Seurasimme otusta varmaan viisi minuuttia, sen vaihtaessa väriä ja heilutellessa lonkeroitaan.

Toinen sukellus oli aivan Gilin rannassa. Kävelimme veteen hieman kauempaa sukelluskeskuksesta, ja nousimme takaisin pintaan suoraan sukelluskeskuksen edessä. Rantasukelluksella keskityimme isojen kalojen sijaan pieniin makroeläimiin, kuten nudibranchein:

Kuva lainattu osoitteesta http://www.melevsreef.com/node/403, kuvaaja: Bill Lide

Molemmat sukellukset olivat erilaisia, mutta mahtavia! Ja jälkimmäisellä sukelluksella saimme viipyä niin pitkään kun ilmaa riittää, joten sukellus kesti 68 minuuttia! Ensimmäinen oli valitettavasti rajattu 45 minuuttiin, koska nopeampien sukeltajien piti odottaa veneellä, että palaamme rantaan yhdessä.

Muutama päivä rauhallista lomailua Gilillä oli tarpeen, ja pystyin latailemaan akkuja ennen loikkausta Lombokille ja Jawalle. Celena valitettavasti joutui lähtemään takaisin Balille ja Saksaan Gililtä, eikä voinut jatkaa reissua miun kanssa Lombokille. Matka Gililtä Lombokille ei ollut pitkä. Olin päättänyt, että hyppään pikaveneen kyytiin, jolloin matka kestää vain 15 minuuttia. Kuitenkin päästessäni Gilin satamaan, public boat oli juuri lähtemässä, joten päädyin ylittämään lätäkön paikallisten kanssa hieman kiikkerän näköisellä puisella veneellä. Koska meri oli jälleen täysin tyyni, kyyti oli jopa miellyttävämpi kuin pikavene, mutta yhtään sateisella tai tuulisemalla kelillä en kyllä suosittelisi paikallista venettä, vaikka hintaa (15 000 idr = n. 1€) ei voikaan voittaa!

Public boat Gili Trawangan - Bengasal

Bengasalin satama ei kuitenkaan ollut lähellekään miellyttävä taikka edes siedettävä kokemus. Sillä sekunnilla kun vene osui rantaan, veneeseen hyökkäsi kymmenet paikalliset, jotka yrittivät kantaa matkustajien tavarat rantaan, jotta voisivat tietenkin veloittaa palveluksestaan. Omien tavaroiden kanssa piti olla nopea, sillä mikäli jäi pohtimaan joku nappasi laukkusi maasta/kädestä ja alkoi kiikuttaa sitä rantaa kohti, tietenkin matkustajan tätä palvelua erikseen pyytämättä. Itse onnistuin pitämään rinkan selässäni ja selviyidyin ensimmäisestä haasteesta. Rannassa minua seuraamaan alkoi kuitenkin nuorehko poika, joka halusi tarjota taksipalvelua ainakin nelinkertaiseen hintaan siitä, mitä mittaritaksit Bengasalista Senggigiin veloittavat. Nämä nuoret miehet eivät kuitenkaan jättäneet minua rauhaan ennen kuin hyppäsin toisen taksin kyytiin, ja vielä tällöinkin vaativat saada etukäteismaksua, koska prosessi on, että maksan 25% satamassa ja loput kuskille. Epäilin tätä käytäntöä suuresti (täälä oppii hyvin nopeasti huomaamaan, että turistipaikoissa paikalliset pyrkivät huijaamaan sen minkä ehtivät, joten ole skeptinen!), ja sovin taksikuskin kanssa, että maksan koko summan hänelle. Taksikuski kuitenkin antoi osan rahasta näille nuorille miehille, jotka vihdoin jättivät meidät rauhaan ja pääsimme lähtemään matkaan. Tien päällä kuski kertoi, että kyseiset miehet ovat paikallisen "mafian" edustajia, ja yrittävät veloittaa turisteilta järkeyttäviä summia. Tällä kertaa taksikuski maksoi miehille omasta pussistaan, koska ei kuulemma halua ongelmia. Koska kuski oli mukava, ja vei minut turvallisesti perille majapaikkaani kertoillen tarinoita Lombokista, halusin maksaa hänelle täyden sovitun hinnan, jolloin itse hävisin tuon pari euroa, jonka huijarit vaativat satamassa.

Tiedän, että turisteja huijataan, jopa riistetään täälä tarpeettomasti, mutta itselleni tuottaa monesti haasteita tinkiä esimerkiksi shoppaillessani. Vaikka hinnat ovatkin meille (paljon) korkeampia kuin paikallisille, koen turhaksi ruveta väittelemään joskus 20 tai 30 sentin arvosta, koska tiedän, että tuolla parilla kymmenellä sentillä on valtavasti suurempi merkitys paikalliselle, mitä sillä on minulle, edes opiskelijana ja backpackerina.

Senggigi itsessään ei ollut kovinkaan erityinen paikka. Tapasin tosin pari mukavaa tyttöä, joiden kanssa söimme illallista ja kuuntelimme live-musiikkia. Päivän Senggigissä vietin kuitenkin laatien kesätyöhakemuksia, sillä sekin on pakko tehdä joskus. Senggigistä lähdin Lombokin Kutalle, joka on täysin vastakohta Balin Kutalle. Balin Kuta on super-turistinen bilekeskus, jossa paikalliset pitää sinua idioottina. Lombokin Kutalla ilmapiiri oli täysin päinvastainen. Lombokin etelärannalla sijaitseva pikkuinen kylä on täynnä surffikauppoja ja rentoa tunnelmaa. Tapasin Kutalla monia upeita ihmisiä, ja toisena päivänäni lähdimme ajelemaan scootterilla ympäri eteläsaarta, etsien rauhallisempia rantoja. Parin tunnin ajomatkan jälkeen (hyvin hyvin möykkyisellä ja huonolla tiellä) löysimme pitkän rannan, jossa ei näkynyt ketään muita turisteja. Kun ajoimme asutuksen läpi rantaan, kaikki kylän lapset juoksivat perässämme rannalle, jossa he seurasivat ja tuijottivat meitä koko sen ajan, mitä rannalla vietimme. Olo oli kuin sirkuseläimellä, mutta iloisista lapsista tuli itsellekin hyvä mieli.

Rankan ajopäivän jälkeen illalla istuskellessani hostellin aulassa, paikalle ajoi kolme kuorma-autoa, joista jokaisesta ulos astui ainakin kymmenkunta poliisia. Aikamme muiden turistien kanssa ihmettelimme tilannetta, kuten paikallinen Ali kertoi, että meidän ei tarvitse olla huolissamme, sillä poliisit ovat täälä ainoastaan tarkistamassa alkoholinmyyntiluvat ravintoloilta. Tämä on Indonesia: Yhden paperin tarkistamiseen tarvitaan monta kymmentä poliisia!

Seuraavana aamuna lähdinkin lentokentälle, jotta voin loikata Lombokilta suoraan Jaavalle. Lensin siis keskiviikko iltapäivänä Surabayaan, jossa en nähnyt yhtä ainoaa länsimaalaista turistia, joten olin siellä olin vähintäänkin yhtä suuri nähtävyys, kun Lombokin syrjäisemmillä rannoilla. Kadulla kävellessäni useampi kuin yksi ihminen tuli kysymään, josko he saisivat ottaa valokuvan minun kanssani. Lisäksi parin tunnin ajomatkan päässä asuva parikymppinen tyttö äitinsä kanssa pysäytti minut, ja kutsui jopa kylään kotikaupunkiinsa. Valitettavasti tällä kertaa ei vierailuun ole aikaa, mutta ehkäpä seuraavalla Indonesian reissulla.

Surabaya itsessään ei ole miellyttävä kaupunki, vaan kiireinen ja harmaa, mutta ihmiset ovat ystävällisiä, vaikkakaan englantia ei puhuta lähellekään yhtä laajasti kun Balilla ja Lombokilla. Edes hostellin henkilökunta ei puhunut englantia, vaan kommunikoin heidän kanssaan google translatorilla! Hostelli oli hyvällä sijainnilla, vaan parin kilsan päässä juna-asemalta, mutta muuta hyvää majotuspaikassani ei sitten oikeastaan ollutkaan. Huone oli ok siisti, mutta seinät o

livat todella paperia, ja minun ja viereisen huoneen erotti ainoastaan valkoinen pleksi, josta ei kylläkään nähnyt läpi, mutta naapureideni saapuessa keskellä yötä, ja laittaessa valot huoneeseensa, myös oma huoneeni oli täysin valaistu. Paikka oli Capsule homestay, mitä en erityisemmin kyllä voi suositella kenellekään muuten kuin halvan hinnan suhteen!

Katukuvaa Surabayasta

Torstaina aamulla aikaisin lähdin juna-asemalle ostamaan junalippua. Aamun junat olivat jo täyteen buukattuja, koska kiinalainen uusivuosi on täälä vapaapäivä, ja monet matkustivat jonnekin viettämään pitkää viikonloppua. Onnistuin kuitenkin saamaan lipun iltapäivän junaan, joka oli perillä Yogyakartassa illalla yhdeksältä. Olin kuullut, että junat Indonesiassa saattavat olla hyvinkin hienoja. Tämä yksilö ei kuitenkaan ollut kovinkaan erikoinen, lähinnä VR:n pikajunaa vastaava, tosin ilmastointi toimi moitteetta ja jokaiselle penkille oli laitettu tyyny ja viltti samaan tapaan kuin lentokoneessa. Uskon, että junalla matkustaminen on kuitenkin kaikesta huolimatta huomattavasti bussia miellyttävempi kokemus, ainakin sen perusteella, mitä olen nähnyt Indonesian teistä. Junamatka myös sujui vaivattomasti, ja olimme perillä Yogyassa ajallaan.

Yogyasta yritän kuitenkin ihan tässä lähipäivinä kirjoitella uuden postauksen, kuten alussa jo mainitsinkin! Palaamisiin siispä :)

Hello Indonesia!

Aika Indonesiassa on hurahtanut melkoista vauhtia. Oon ollut maisemissa jo 1,5 viikkoa, ja nyt vasta ehdin kirjoittaa ensimmäisen blogipäivityksen. Saavuin Balille 28.1 illalla myöhään, nappasin ensimmäisen taksin lentokentältä siitä huolimatta, että ainakin kaksi ihmistä oli sanonut, että kannattaa kävellä ulos kentältä ja ottaa mittaritaksi. Tässä vaiheessa iltaa, ja koko päivän matkustettuani, minulle oli kuitenkin aivan se ja sama, maksanko taksista 3,5e vai 7e, kunhan pääsen turvassa hotellille.

Warung Coco Guesthouse on todella ihana hostelli, suosittelen kaikille, jotka Kutalle suuntaavat. Kuta itsessään taasen ei ole oikeastaan edes näkemisen arvoinen, ellei halua bilettämään satojen muiden turistien kanssa. Itse vietin Kutalla 5 pitkää päivää, ennen kuin vihdoin lähdimme Ubudiin, turistiseen, mutta ihanaan kylään keskemmällä Balia. Näin onneksi Kutalla saksalaisen kaverini, johon tutustuin Uudessa-Seelannissa, ja päätimme reissailla yhdessä hänen Saksaan paluuseen saakka. Väki hostellilla oli myös hyvin sosiaalista, ja eräs jenkki keräsi porukan temppelikierrokselle, joten sain muuta ohjelmaa Kutan pasaarien kiertelyn tilalle. Vaikka temppelikierroksen aikana tulikin useammin kuin kerran tai pari sellainen olo, että haluavat vain rahastaa tyhmiä turisteja milloin milläkin keinolla, oli reissun tekeminen ehdottomasti tämän arvoista.

Balilainen tanssishow

Mother temple

Elephant cave temple

Ubud oli täynnä lifestyleä, kasvisruokaa ja itsensätutkiskelua. Ubud on kuulemma Balin kulttuurinen keskus, tosin yhtä turististinen kuin Kuta. Turistikunta oli kuitenkin hyvin erilaista. Turismista huolimatta nautin Ubudista kovasti, hurahdin joogaan ja jopa herkuttelin terveellisellä vegaani kurpitsa-suklaa - kakulla ja erilaisilla tuoreina puristetuilla hedelmämehuilla, joihin ei tietenkään lisätä sokeria. Sokerin ja herkkujen kaipuusta huolimatta nautin Ubudissa tarjolla olevasta extra-terveellisestä ruuasta kaiken tämän backpackeri-elämän ja ruokailutottumuksien jälkeen. Ubud itsessään tosin piti niin aktiivisena, että unohdin kokonaan valokuvauksen pariksi päiväksi!

Kolmen rentouttavan päivän jälkeen siirryimme Ubudista takaisin rannikolle, Sanuriin, hypätäksemme seuraavana aamuna pikaveneellä Lembongalle. Lembonga on kaunis saari Balista kaakkoon, eikä ainakaan tähän aikaan vuodesta lähellekään niin turistinen kuin Bali. Paikalliset ovat ystävällisiä (kuten Balillakin), ja hieman uteliaamman olosia turisteja kohtaan. Sesonkiaikaan varmasti tämäkin saari on tupaten täynnä länkkäreitä, mutta näin helmikuussa saimme vapaasti valita lukuisista majoituksista meille sopivimman (edulliseen hintaan), parhaan pöydän tyhjistä ravintoloista, ja jopa sukellusreissu järjestettiin täysin minua varten. Olin nimittäin ainoa sukelluskeskuksen täysin ulkopuolinen, maksava asiakas.

Sukeltamisesta hieman enemmän: Ai että, kui ihanaa oli päästä sukeltamaan pitkästä aikaa! Kiitos Big Fish Diven pojille ja tytöille upean reissun järjestämisestä. Ensimmäinen sukellus oli Manta Bay, jossa on 93 % mahdollisuus nähdä paholaisrauskuja. Itse en luottaisi arpaonneeni edelleenkään, sillä itsehän kuulun sen 7 % joukkoon, joka ei rauskuja näe. Sen sijaan löysimme muita mielenkiintoisia kaloja, mm. valtavan, violetin kivikalan mulkoilemassa meren pohjalla. Tämä on kuulemma huomattavasti harvinaisempi näky Manta Bayssä, mikä ei kylläkään lohduta minua, koska itsehän halusin sukeltaa täälä ihan vaan ne rauskut nähdäkseni. Toinen mahdollisuus sitten Similan saarilla Thaimaassa, peukut pystyyn sitten! Rauskujen puutteesta huolimatta sukellusreissu oli ehdottomasti hintansa arvoinen :)

Huomenna hyppäämme jälleen keikuttavan pikaveneen kyytiin ja siirrymme Lembongasta seuraavalle paratiisisaarelle Gili Trawangalle. Seuraava päivitys siis sieltä, tai luultavammin Gilin jälkeen jossain vaiheessa, kun ehdin paneutua blogiin ;)

Thank you New Zealand!

Kaksi viimeistä viikkoa Uudessa-Seelannissa on vierähtäny ihan hurjaa vauhtia. Porukoiden lähdön jälkeen siirryin siis Rotorualle. Kaupunki itsessään ei ole kaunein, mutta täynnä sitäkin mielenkiintoisempaa tekemistä! Oman Rotorua-ajan (ja luultavasti koko Uuden-Seelannin ajan) huippukohta oli white water rafting eli koskenlasku Kaituna joessa. Laskimme kumilautalla mm. 7 metriä korkean vesiputouksen, ja kokemus oli aivan huikea. Kiitos kuuluu Kaituna Cascadesin mahtavalle tiimille! Rotorualla allekirjoittaneen oli tarkoitus vierailla myös maori-kylässä tutustumassa paikallisen alkuperäisväestön kulttuuriin, mutta aika kului niin nopeasti, että unohdin buukata itselleni vierailun kylässä. Kyse olisi kuitenkin ollut turistitempauksesta Haka-esityksineen ja tarinoineen kulttuurista. Kiinnostavaa tietää, mutta mieluummin kuulisin nämä tarinat paikallisilta itseltään, ilman ympäröivää turisti showta.

Rotorua itsessään on tunnettu ennen kaikkea geotermaalisesta maaperästä ja kuumista lähteistä, mikä aiheuttaa myös inhottavan mädäntyneen hajun. Voisi kuvitella, että hajuun tottuu, mutta näin ei valitettavasti kuitenkaan ole :D Joka tapauksessa maanpinnan alta nouseva kuuma höyry ja kiehuva muta olivat mielenkiintoisia kuvauskohteita.

Mustia joutsenia

Viihdyin Rotorualla neljä päivää, minkä jälkeen suunnistin rannikolle Taurangaan. Taurangan keskustassa (jossa oma hostellini sijaitsi) oli melko tylsä, mutta 15 minuutin bussimatkan päässä oleva Mount Maunganui oli viihtyisä, tosin kovin turistinen, rantakylä kilometrien pituisen hiekkarannan reunalla. Vietinkin muutaman päivän ihan rannalla hengaillen (myös hieman kärvähtäen) ja imien hieman lomafiilistä itseeni. Backpackerilla ei valitettavasti aina oo oikein varaa varsinaiseen lomailuun, kuten ulkona syömiseen ja drinksuihin rantabaarissa jne.

Loma jatkui Whitiangalla, Coromandel Peninsulalla. Coromandel on kaunis, upeita rantoja ja kirkas vesi. Kaupunki itsessään oli pieni, tosin juuri tuona viikonloppuna Whittyssä järjestettiin konsertti, joka veti paikkakunnalle kiiwejä ympäri maata. Konsertti oli 80-luvun musiikkia, joten väki oli hieman omaa ikäluokkaa vanhempaa, mutta hauskaa sakkia, kuten uusi-seelantilaiset yleensäkin.

Ite kuitenkin skippasin konsertin ja viihdyin paremmin rannoilla. Ensimmäisenä päivänä menimme hot water beachille tappelemaan satojen muiden turistien kanssa paikoista, jonne voi laskuveden aikaan kaivaa hiekkaan itselleen kuopan, joka täyttyy kuumalla vedellä. Luonnon oma spa. Muiden turistien vuoksi kokemus ei kuitenkaan ollut kovin mieluisa, vaikkakin näkemisen arvoinen :D

Cathedral cove ja sen lähettyvillä olevat pikkupoukamat olivat enemmän minua miellyttäviä (toki turisteja löytyi sieltäkin enemmän kuin tarpeeksi). Yritimme käydä snorklailemassa, mutta vesi oli sateen jälkeen niin sameaa, ettei nähnyt 15cm pidemmälle eteensä, joten luovutimme, ja päätimme vain nauttia auringosta ja maisemista.

Cathedral cove

Cathedral cove beach

Whitiangan jälkeen palasinkin jo Aucklandiin pariksi viimeiseksi päiväksi. Bussi oli 1,5h myöhässä, joten illaksi ei jäänyt liikaa ylimääräistä aikaa. Seuraavana päivänä jouduin tulostelemaan lentolippuja ja varaustietoja yms Aasian reissua varten. Harrastin myös hieman matkamuistoshoppailua ja yritin epätoivoisesti pakata rinkkaa, joka on edelleen ihan liian täysi ja painava, mutta en oikein osaa mitään poiskaan heittää. Keskiviikkona (28.1) sitten viimein hyppäsin lentokenttäbussiin ja aloitin matkani kohti Indonesiaa! Näistä seikkailuista enemmän seuraavassa postauksessa. :)

Uusi vuosi; vanhat kujeet, mutta uudet ympyrät!

Porukat laskin kotimatkalle eilen, kävin vielä saattelemassa lentokentälle asti. Isän sanojen mukaan kävin tarkistamassa, että varmasti lähtevät, eikä jää mua tänne vakoilemaan! Oikeesti olisin kyllä vielä pitäny ne pidemmänkin aikaa, mutta kaikki hyvä loppuu aikanaan :)

Kolmen viikon luksuselon jälkeen piti sitten pudottautua takaisin backpackerin arkeen, hostellin dormiin ja pastaruualle. Vietin vielä yhden yön Aucklandissa, mistä kaikeksi onneksi löysinkin viihtyisän hostellin keskustasta (The Attic Backpackers). Jassukin soitteli, että ovat kaupungissa, joten kävimme sitten vielä kahvittelemassa ja sanomassa oikeesti heipat ennenkuin ensi viikolla palaavat Suomeen.

Yritän tämän päivityksen aikana käydä vähän läpi sitä onnistunutta kolmea viikkoa, minkä reissasin porukoiden kanssa, ja palaan reppureissaajan elämään tarkemmin sitten seuraavalla kerralla.

Porukat saapuivat siis juuri sopivasti ennen joulua. Menin vastaan lentokentälle, missä sainkin odotella puolitoista tuntia, kun kone oli hieman myöhässä, ja sen lisäksi kentällä oli niin paljon ruuhkaa, että passintarkastuksissa ja tullissa vierähti tovi. Mutta kyllä ne porteista sitten lopulta oikealle puolelle tupsahtivat, ja matka jatkui kohti Waiheke saarta.

Waiheke oli kaunis ja mäkinen, joten pohkeet saivat taas hyvää treeniä. Bussit kyllä kulkivat saarella, mutta melko löyhin aikatauluin (kerran tunnissa), joten kävellen pääsi välillä nopeammin paikasta toiseen. Kunnon palveluja oman hotellin ympäristössä ei ollut, joten saimme nauttia rauhasta. Parisänky ja oma huone tuntui todella luksukselta parin kuukauden hostellielämän jälkeen. Myös merinäkymä kämpän parvekkeelta oli huikea.

Parvekemaisemat

Tapaninpäivänä olikin sitten aika vaihtaa maisemaa. Niinpä hyppäsimme vuokra-auton rattiin Aucklandissa ja suuntasimme nokan kohti pohjoista ja Paihiaa. Paihian lomaresortimme oli täydellinen, lukuunottamatta yhtä pientä torakkaa, joka kiipeili äidin olkapäällä. Huoneistossa oli kaksi kylpyhuonetta ja iso keittiö. Lisäksi lomakeskuksessa oli kolme eri lämpöistä uima-allasta sekä lukuisia porealtaita, missä sai lillua kaikessa rauhassa.

Myös Paihia itsessään on viihtyisä ja kaunis, tosin etenkin lomien aikaan todella turistinen kylä. Paihialla tutkailimme lukuisia rantoja, teimme hieman matkamuisto-ostoksia ja käveleskelimme ympäröivässä luonnossa. Polku Waitangista Haruru Fallseille oli kaunis ja mielenkiintoinen, ja itse matka oli tällä erää määränpäätä parempi, vaikka vesiputoukset itsessäänkin olivat näkemisen arvoiset.

Paihia viikon aikana teimme myös road tripin pitkin Northlandia. Ajoimme rantatietä pitkin 90 mile beachin eteläpäähän, Ahiparaan. 90 mile beach on itseasiassa virallinen valtatie, tosin se soveltuu ainoastaan nelivedoille, ja koska kyse on rannasta, tulee kuskien olla tietoisia vuoroveden ajoituksesta. Itse kävimme tosiaankin kurkkaamassa vain eteläkärjestä, miltä ranta näyttää. Ahiparan kylässä itsessään ei ollut mitään. Olimme suunnitelleet syövämme kylässä, mutta jouduimme palaamaan Kaitaiaan ruokaa etsimään. Pienen haeskelun jälkeen päädyimme syömään Beachcomber nimiseen ravintolaan. Hyvää kannatti näemmä odottaa, sillä palvelu oli loistavaa ja ruuat maittavia. Etenkin monipuolisesta salaattipöydästä voi antaa kiitosta!

Seuraavana päivänä päätimme ajaa tippukiviluolille kiiltomatoja katselemaan, ja jatkaa siitä Whangareihin shoppailemaan. Kawiti glow worm caves oli mielenkiintoinen kokemus. Sisäänpääsymaksu oli vain 20 NZD, eli todella kohtuullinen verrattuna moniin muihin tippukiviluoliin. Kierros kesti noin 20 minuuttia, mikä itselle ainakin oli täysin riittävä aika tuijotella pimeässä luolassa kattoon niskat väärällään. Oppaat olivat rentoja ja asiantuntevia, ja osasivat kertoa monia mielenkiintoisia faktoja niin tippukivistä ja luolista itsestään kuin myös kiiltomadoista.

Uuden vuoden aatoksi varasimme pöydän merenranta ravintolasta 35° south. Valitettavasti ravintola ei kyllä täyttänyt odotuksiamme. Paikka oli upea, mutta palvelu melko kaoottista: alkujuomien perään joutui kysellä, mutta sen jälkeen kyllä tultiin tarjoamaan milloin mitäkin leipää ja viskiä ym, jotka kuuluivat toisiin pöytiin. Ruoka ei ollut pahaa, mutta ei valitettavasti yhtään keskivertoa parempaa. Lisäksi pöytää varatessa meille mainostettiin, että halutessamme saamme puoleen hintaan liput loungen puolelle järjestettävälle uuden vuoden jazz keikalle. Seuraavana päivänä meille vielä soitettiin perään, haluammeko mahdollisesti nämä liput. Kuitenkin päästessämme ravintolasta loungen puolelle, lounge oli niin paljon ihmisiä, ettei istumapaikkoja enää löytynyt, vaikka lippuja ei heidän mukaansa oltu myyty yhtään enempää, kuin tilaan sopii väkeä. Ystävälliset tarjoilijat kuitenkin lopulta etsivät meille penkit, että pääsimme istumaan, vaikkei vapaita pöytiä enää ollutkaan. Ilotulituksille loungesta oli kyllä loistavat näkymät. Itsellä ei kuitenkaan juhlafiilis ollut kovin kohdillaan, kun tuntui jotenkin valheelliselta toivotella hyvää uutta vuotta. Toivotaan kuitenkin, että vuodesta 2015 tulee ainakin vuotta 2014 parempi (En usko, tai ainakaan halua uskoa, että siitä ainakaan kamalampi voi tulla!!)

Haruru Falls

Vedessä kasvavat puut

90 mile beach

Paihian jälkeen seuraava kohteemme löytyikin etelä saarelta, Christchurchista hieman etelään Akaroan suloisesta pikkukylästä. Haasteeksi tosin nousi, miten pääsemme iltapäivällä Christchurchin lentokentältä 80 kilometrin päähän Akaroaan, kun viimeinen shuttlebussi Akaroaan lähtee puoli kahdelta iltapäivällä. Lopulta päädyimme varaamaan vuokra-auton myös etelässä, vaikkei tämä alunperin ollut tarkoitus. Viikon aikana emme erityisemmin autoa tarvinneet, sillä Akaroassa oli riittävästi tekemistä viikoksi. Yhtenä päivänä ajoimme paikalliselle juustomeijerille, mutta muuten kuljimme Akaroassa jalan.

Akaroan ympäristössä oli lukuisia patikkareittejä, joista suurin osa kesti muutaman tunnin, ja pari olisi ollut koko päivän kestäviä. Maastot olivat sen verran mäkisiä, että muutamassa tunnissakin sai ihan riittävästi liikuntaa meidän tarpeisiin. Patikoinnin jälkeen ruokakin maistui paremmin.

Akaroassa kävimme myös satamaristeilyllä, jossa bongailimme maailman pienimpiä delfiinejä ja pingviinejä sekä Uuden-Seelannin hylkeitä. Akaroassa on muutamia eri palveluntarjoajia, mutta me varasimme hieman edullisempaan hintaan bookme.co.nz kautta liput Black Cat risteilylle. Selostus olis mielenkiintoista ja ammattimaista, eikä risteilystä muutenkaan ole mitään pahaa sanottavaa, joten suosittelen kyllä kaikille! Satamassa kun lähteviä laivoja katseltiin, totesin, että toinen vastaava palveluntarjoaja Akaroa Dolphins, kuljetti turisteja hieman pienemmillä laivoilla, joissa siis myös väkimäärä on pienempi. Voi siis olla mahdollista, että näkymät ovat vielä paremmat.

Akaroassa myös tutustuimme paikallisiin ravintoloihin Paihiaa enemmän (Paihialla ei myöskään valikoimaa ollut yhtä paljon). Pari paikkaa olivat hyvinkin mainitsemisen arvoisia: Ensimmäinen on Brasserie niminen ravintola, joilla oli suloisia, hieman rauhallisempia pöytiä puutarhassa. Kävimme ravintolassa lounaalla, joka oli kohtuuhintainen ja riittävän kokoiset annokset. Porukat söivät hampurilaiset, joissa sämpylätkin olivat itsetehtyjä. Itse valitsin steak sandwichin, jonka leivät olivat niin ikään itse valmistettuja. Ruoka oli myös kohtuuhintaista, etenkin verrattuna suurimpaan osaan sataman ravintoloita.

Toiseksi haluan nostaa esille Vangionis Trattoria & Bar nimisen paikan. Heillä pöytiä oli niin sisällä, patiolla kuin puutarhassakin. Ruoka oli erittäin maukasta. Tilasimme lisäksi vielä jälkiruuat, joiden koko riittää varmasti isompaankin makean nälkään. Nämä vinkit tulevaisuudessa Akaroaan matkustaville ;)

Auringonlasku parvekkeelta

 Akaroasta lähdimme perjantai aamuna, check outin jälkeen, kohti Christchurchia. Halusimme viettää päivän Christchurchissa, ennen auton luovutusta iltapäivällä. Vaikka nyt kesäaikaan Christchurchissa näkyikin hieman enemmän ihmisiä ja turismia, oli kaupunki todella kuollut huomioon ottaen, että siellä edelleen pitäisi asua 300 000 ihmistä. Suurin osa keskusta-alueesta oli myös rakennustyömaata. Ostimme lipun ratikkaan, jolla kiersimme keskustan läpi. Nyt, kun olen nähnyt Christchurchin niin päiväaikaan kuin illallakin, voin sanoa, että karulta ja suhteellisen autiolta näyttää, mutta oli sekin kaupunki mielenkiintoista nähdä kunnolla.

Ehdottomasti Christchurchin paras osa

Illalla lensimme Aucklandiin, jossa vietimmekin viimeiset kolme päivää shoppaillen, satamassa ja puistoissa tallustellen sekä rannalla makoillen. Tiistaina jouduin päästämään porukat kotimatkalle. Toisaalta olisi tehnyt mieli lähteä mukaan kotiin, mutta sitten muistin mikä pakkanen ja lumimäärä sielä odottaa, ja päätin pysyä auringossa vielä pahimpien paukkupakkasten yli. Uudessa-Seelannissa viihdyn enää pari viikkoa, sillä 28.1 lennähdän Balille! Indonesiaa siitä seuraavat 4 viikkoa, minkä jälkeen kolme viikkoa Thaimaata, ja sitten paluu Suomeen. Aasian osuus hieman kutistui reissun lyhetessä, ja vielä viimeaikaisistakin suunnitelmista putosi pois Cambodia ja Korea, mutta täytyy palata takaisin paremmalla ajalla.

Nyt jatkuu seikkailut Rotorualla, palaan taas päivittelemään!